ESPANJA FIFTEEN 2015 - DAY 7 - KOTIINPALUU

Hola Hola !

Leiri numero UNO on nyt kutakuinkin taputeltu ja teimme läpsystä vaihdon 2. Leirin ohjaajien ja leiriläisten kanssa.

Kuitenkin kerrottakoon nyt tässä vielä vähän energiaa pirskahtelevasta (unihiekan täyteisestä) paluusta takaisin lintukotoomme Suomeen. 

Olimme onnistuneesti ahtautuneet bussiin kantamuksiemme kera, sekä hyvästelleet surkuhupaisasti meitä koko viikon runsain antimin kestinneen Churros y Noodlesin omistajan Carloksen. Mainitaan vielä,  että saimme kuin ihmeen kautta myös pienen tuskanhien höystämänä kaikkien avaimet takaisin, jotta myös 2 leiri pääsisi majoittautumaan Hostal Nevadaan.

Ryhmänrämämme kohteena oli Malagan lentokenttä sekä Suomi.

Mottona; aina kohteessa, sekä ajoissa pläjäytimme Pepen turvallisessa kyydissä lentokentälle, jopa tunnin etuajassa ennenkuin check-in-virkailijat saapuivat tekemään lähtöselvityksiä. Moinen ei kuitenkaan meitä haitannut ja vauhtiviivat olivat ainoa merkki Starbucks-kahvilaan kirmanneista leiriläisistä, sillä olihan se ainut kuppila, joka oli auki tuohon aikaan ehtoosta. Monella leiriläisistä ja ohjaajista (erityisesti naispuolisilla sellaisilla) oli huoli ylimääräisistä matkatavarakiloista eilisen maratooni shoppailun vuoksi. Huolimatta näistä murheista pääsimme melkein ilman ongelmia kaikki läpi lähtöselvityksestä. Olemme varautuneet kaikenlaisiin mutkiin matkassa, joka auttoi meitä saamaan myös Elinan lipun haltuumme.

Fifteenläisten keskuudessa alkoi kulovalkean tavoin kiertää huhu Raipe Raimo Helmisen (kaikille äideille, siskoille, mummoille, tädeille ja muille tietämättömille; "on kuulemma jääkiekkolegenda -95") olemassaolosta Malagan lentokentällä, joka olisi jopa tulossa samalle lennolle ryhmämme kanssa. Polemiikki nostatti tunnelmaa ja alkoi kiihkeä metsästys sekä kilpailu ensimmäisestä "selfiestä" Raipen kanssa. Yksityisetsivän taidot omaksuneena vallesmannin työntekijänä (poliisina) ohjaajamme Samuli Kunto onnistui erikoistaitojaan hyödyntäen paikantamaan tämän tähden ja nappasi ensimmäisen kuvan herra Helmisen kanssa.

Lentomme myöhästyi hieman, mikä tarkoitti ylimääräistä aikaa Espanjan kamaralla sekä epätoivoisia torkahtamisyrityksiä unen puutteen vuoksi. Tällä kertaa ilman ongelmia olimme kaikki päässeet istumaan omille paikoillemme, ja hyvin pian koneen lähdettyä useimmat leiriläisistä ja ohjaajista olivat vaipuneet jo syvään uneen. Joukossamme pienten puolia pitäneen yhden herttaisista prinsessoista tottakai piti kertoa asioiden laidan ja hetken päästä meidän onneksemme myös hänen asiat olivat enemmän kuin hyvin kärsivällisten ja ammattitaitoisten vanhempien johdosta.

Suomeen päästyämme monet huokailivat onnesta, sillä onhan aina kiva palata kotiin. Bussimatka kului niin, että takana ylikierroksilla käyvät leiriläiset ottivat vielä kaiken ilon reissusta irti. Useimmat ohjaajista ja myös osa leiriläisistä tajusi kuitenkin ottaa univelkaa kiinni aina mahdollisuuden tullen ja rauhallinen tuhina täytti bussimme. Pikkuhiljaa pudottelimme osaa leiriläisistä Tampereelle, Parkanoon sekä ALAHjärvelle. Sketsihahmokilpailun voittaneen Teron tunnusbiisi Ukkometso omine sanoituksineen raikasi ja lopulta olimme ah niin ihanan Seinäjoen helluntaiseurakunnan kotikonnuilla; Vellamonrinne ykkösessä.

Leiriä on vaikea pukea sanoiksi, sillä koimme NIIIN paljon tuon viikon aikana. Yksi sana minkä voisi jättää ilmoille on; Kiitos kaikki leirillä mukana olleet ja ennenkaikkea kiitos Jeesus.

- Meri Lehtonen -